Hevonen pelasti minut osa 2

 Hevonen pelasti minut... osa 2

Tässä lupaamani jatko-osa viime viikolla julkaisemaani tarinaan siitä, kuinka hevonen pelasti minut.

Työssä 

Pian harrastus muuntui työksi, kouluttauduin ahkerasti alalle ja lauma kasvoi vähitellen siten, että isoimmillaan se oli 16-päinen. Vauhti oli hurja, talli oli suosittu ja touhua riitti, hieman liiaksikin. Muistan, että ohjaustyylini oli tuolloin suorituskeskeinen, vaikka se oli sitä mitä vähiten halusin ja tarvitsin. 

Kalenterini oli tupaten täynnä ja toimin, kuten luulin, että kuuluu toimia. Näin oli opetettu, näin olin oppinut, mutta sisimmässäni jokin ei tuntunut kuitenkaan oikealta. Tein tuolloin jo paljon asioita hevosten kanssa ns. perinteisestä poiketen, mikä oli monelle ulkopuoliselle hankala hyväksyä. Tuolloin esimerkiksi hevosten pitäminen pihatossa tai kengättömyys ei ollut vielä kovinkaan yleistä, ei liioin rungottomien satuloiden käyttö tai kuolaimettomuus. Etsin vaivihkaa omaa polkuani ja ainutlaatuista tapaani toimia hevosten kanssa. Järjestin vierailevien kouluttajien kursseja, kouluttauduin itse ja tein töitä.. Tein todella paljon! Kävin kotona vain nukkumassa ja söin vauhdista.

Jossain vaiheessa kalenteri alkoi olla hieman liian täysi töistä ja opinnoista ja taakka alkoi kasvaa liian suureksi. Hevoset sairastelivat, sairastin itse, oli useita menetyksiä ja aloin jälleen kerran kyseenalaistaa ajatteluani ja toimintatapojani. Tuntui, että siitä, mikä oli aiemmin voimauttanut, oli tullut nyt uuvuttavaa. Välillä vastoinkäymisten kasaantuessa kirosin hevoset ja ajattelin, että irtisanoudun koko hommasta, sillä en jaksa enkä osaa, eiväthän nämä kestä edes hengissä minun käsissäni.

Heilurin oli heilahdettava taas, jotta elämään tulisi järjestystä, tasapainoa. Uupumus alkoi vaikuttaa kaikkeen ajatteluun ja olemiseen ulottautuen myös fyysiselle tasolle. En jaksanut konkreettisesti muuta kuin perusasiat, jotka oli pakko tehdä. Mutta koska oli pakko, jaksoin lopulta kammeta taas ylös kuopasta, jonka olin itse asiassa aivan itse kaivanut rajattomuudellani ja vaativuudella itseäni kohtaan. Olemalla se pakko, jonka vuoksi oli noustava ja opettamalla rajoja, jälleen kerran hevonen pelasti minut. Ja teki sen vielä uudestaankin, aivan hiljattain, melkeinpä samasta pinteestä.

Murroksessa

Aloin etsiä yhä aktiivisemmin uutta, omanlaista tapaani toimia ja pyrin muuttamaan yritystoimintani vastaamaan omia arvojani ja sydämeni toiveita. Entistä enemmän hevosta arvostavaa ja kuuntelevaa toimintaa. Jotain, jolla on myös merkitystä. 

Kautta linjan olin ajatellut, että hankin hevosia ennen kaikkea pitääkseni ne, tarjotakseni niille loppuelämän kodin. Ei ehkä kaikista kannattavin ajatus yritystoiminnan kannalta, mutta päätin, että valitsen tarkoin ja olen vähintään sen hevosille velkaa. Tällä linjalla olen jatkanut ja toivon mukaan voin jatkaa myös jatkossa. 

Olen ajatellut, että muokkaan jopa yritystoiminnan luonnetta ja tarjoamiani palveluita hevosten mukaan, en asiakkaiden. Pelottavaa on kuitenkin se ovatko asiakkaat valmiita muutokseen? Valmiita maksamaan muusta kuin ratsastuksesta? Maksamaan ehkäpä hevosen viisaudesta? Olen ajatellut, että lopetan sitten, jos käy niin, ettei asiakkaita ole. Tämä on arvopohjainen valinta sillä vihaan ns. kertakäyttökulttuuria mitä valitettavasti näkee jonkin verran myös hevosmaailmassa. Koen, että hevonen on myös tässä mielessä pelastanut minut, ohjaamalla toiminnan suuntaa siihen mikä resonoi sydämen tasolla.

Surussa 

Samoihin aikoihin, kun yritystoimintani ja hevosidentiteettini oli murroksessa, läheiseni kuolema veti minulta jalat alta. Silloin koin sellaisen täydellisen pysähtyneisyyden, tuskan, lohduttomuuden ja samalla rauhan, mitä en ollut aiemmin siinä muodossaan kokenut. Tapahtumasta kesti toipua kauan ja jatkoin koko ajan töitä hevosten kanssa. Olihan ne hoidettava. Onneksi sain apua ystäviltä ja läheisiltä. Jos olisin ollut työelämässä, olisin varmaankin jäänyt pidemmälle sairaslomalle, mutta olin yrittäjä ja täysi leirikesä nurkan takana, hevoset hoidettavana ja tunnit pidettävänä. Jälkikäteen ajateltuna se lienee ollut pelastus totaaliromahdukselta. 

Muistan tilanteen, kun yksi hevosistani peilasi surun tuomaa voimattomuutta käytöksellään, kun tahdoin ratsastaa – muuten niin reipas hevonen ei suostunut liikkumaan juuri ollenkaan. Sen liike oli kuin tervattua, kun se tunsi minun surun lamauttaneen kehoni. Tuolloin oivalsin taas jotain lisää – oli aika pysähtyä surun äärelle ja kokea se. Hevonen pelasti minut, piti kiinni arjessa ja pehmensi surun käsittelyä, jotta voin tehdä sen juuri omassa tahdissani.

Juuri tätä tapahtumaa ennen opiskelin hevosavusteisen läsnäolon ohjaajaksi ja koin, että ilman tuota polkua, läheisen kuolema olisi ollut paljon rankempi kokemus, sillä olin ollut myös todella väsynyt edellisvuonna. Läsnäoloharjoittelu oli tuonut kuitenkin uutta energiaa ja näkökulmaa asioihin ennen menetystä. Olin alkanut kyseenalaistamaan aivan koko yrittäjyyteni ja tapani olla ja tehdä asioita hevosten kanssa. Tilanne oli vähintäänkin ristiriitainen: Kyseenalaistin tuohon aikaan voimakkaasti mm. oikeutemme ratsastaa kun samanaikaisesti pidin ratsastustunteja ja maastoja asiakkaille. Tuon asian työstäminen on kestänyt jonkin aikaa ja nyt koen löytäneeni sen suhteen jonkinlaisen tasapainon, jossa myös ratsastaminen on ok, edelleen tietyin edellytyksin. Silti olen huomannut koko ajan ratsastavani itse vähemmän ja vähemmän.

Läsnäolossa 

Mindfulnessin ajatusmaailma hevosten kanssa oli merkittävä käännekohta omassa ajattelussa ja sen soveltamisessa arkeen. Oivalsin tuon koulutuksen ja oman prosessini aikana uskomattomalla tavalla, sen miten hevonen voi olla opettamassa meille sitä kaikista olennaisinta eli läsnäoloa. Myöhemmin pääsin myös opiskelemaan voimauttavaa hevostoimintaa sekä istuntaohjausta, joka huomioi biomekaniikan lisäksi myös tunteet ja tietoisuuden. Nämä kokemukset syvensivät ymmärrystä entisestään. Hevonen pelasti minut jälleen ja näytti kuinka ihmeellinen elämä voi olla.

Se pointti mitä pyrin kait tällä kirjoituksella välittämään, on se, että hevoset (ja niiden kanssa työskentelevät ihmiset) tekevät hyvin paljon näkymätöntä työtä meidän ihmisten mielenterveyden ja yleensä terveyden eteen. Usein emme vain välttämättä huomaa sitä. 

Erilaisten hevosiin liittyvien palveluiden kysyntä on edelleen kasvussa ja aika näyttää milloin hevosen voima (ja muiden eläinten) tunnustetaan laajemmin. Se on selkeästi kasvussa nyt vihdoin myös Suomessa, mutta edelleen on tehtävää. Jokainen harrastaja ja esimerkiksi hevosavusteisten palveluiden asiakas tietää mistä puhun. Mutta kuinka hyvinvointilähtöiset hevosharrastepalvelut sekä hevosavusteinen työ saataisiin isommin kartalle siten, että sen hyödyt tunnustettaisiin laajemmin?

Toinen asia, jota mietin kirjoittaessani, on, että en ole vielä valmis luovuttamaan yritystoiminnankaan suhteen, vaikka vastoinkäymisten määrä on ollut pakahduttava ja ajoittain on tuntunut siltä, että ikävien asioiden alle hautautuu. Aion sen sijaan katsoa mitä tulee ja jatkaa niin kauan kuin hyvältä tuntuu siinä laajuudessa ja muodossa kun hyvältä tuntuu. Tänään ajattelen, että tämänkin asian kanssa eksyessäni liiaksi ajatuksiin ja tunteisiin, olen hukassa. Niin kauan kun pysyn kehon tasolla keskittyen läsnäoloon, olennaisimpaan kokemiseen, kaikki on hyvin ja tässä hevonen on paras opas, sillä se on rehellisesti läsnä. 

Tänään 

Tänään(kin) mietin katsoessani näiden ihanien otusten sielukkaisiin silmiin, että hevonen pelasti minut – niin monelta ikävältä ajatukselta, tavalta, virheeltä, syrjäytymiseltä, yksinäisyydeltä, päihteeltä, jopa kuolemalta, you name it.. Ja tämä tapahtui siis ”vain harrastamalla hevosia”, itseopiskelulla, työskentelemällä hevosten kanssa. Saati sitten jos olisin ollut vaikkapa hevosavusteisen ammattilaisen ohjauksessa, niissä hetkissä, kun eniten ohjausta tarvitsin.

Koen, että hevonen on paitsi pelastanut, niin opettanut minulle minusta, ihmisyydestä ja hevosuudesta enemmän kuin yksikään ihminen. Hevonen on arvostelematon, suora peili, joka näyttää todellisuuden, rakastaa, hyväksyy, koskettaa, luo merkityksellisyyden tunnetta ja on läsnä. Sellainen on voimallinen viisas hevonen, joka pelasti minut. 

P.S.

Lisää hevosten viisaudesta ja voimasta voit oppia mm. meillä järjestettävillä HeLMi-kursseilla ja Voimallinen viisas hevonen -kasvuryhmissä. Pysy kuulolla ja seuraa meitä myös somessa. Meidät löydät Instagramista, Facebookista ja YouTubesta. :)

Hevonen pelasti minut

 

Hevonen pelasti minut osa 1

 
Olin tässä taannoin tekemässä palapeliä ja kuten usein sitä tehdessä, luovuus alkoi virrata kuin itsestään ja aloin saada ideoita. Tuli voimakas ajatus kirjoittaa siitä, kuinka hevonen pelasti minut. Ajatus ei vain jättänyt rauhaan vaan se toistui ja toistui ja tuntui kihelmöivänä tunteena vatsassa. Silloin kun näin käy, on uskottava ja kirjoitettava. 

Sillä, että hevonen pelasti minut, tarkoitan niitä lukemattomia elämäntilanteita, joissa hevonen on ollut läsnä ja palauttanut minut takaisin elämään, takaisin olennaisimman äärelle, läsnäoloon, tähän hetkeen, käytäntöön, liiasta ajattelusta ja tunnekuohuista takaisin kehooni. Takaisin tasapainoon.

 

Alussa

Olen harrastanut hevosia lähes koko pienen ikäni. Aloitin suht säännöllisen hevosharrastuksen n. 10-vuotiaana satunnaisilla leireillä ja myöhemmin yksityisten hevosilla. Olin aivan toivottoman heppahullu ja olin haaveillut hevosharrastuksesta jo vuosikausia, leikkinyt kaikki mahdolliset hevosleikit ja lukenut kaikki kirjat, mutta tuota ennen minulla ei ollut ollut mahdollisuutta harrastaa ratsastusta tai käydä tallilla, koska sellaisia ei juuri lähistöllä ollut eikä minulla ollut kyytiä tallille. 
 
Harjoittelin myös yrittämistä monella tapaa hevosiin liittyen jo lapsena. Milloin näpersin leikkihevosille pienenpieniä varusteita ja myin niitä, milloin siivosin puuhevosille tehtyä tallia (autotalli) ja pidin puuhevosilla ”tunteja” ja milloin mitäkin. Minulla ei ollut koskaan tylsää.
 
Rakastin hevosia. Jokin kumma voima niissä aina vain veti puoleensa, vaikka nekin olivat jossain vaiheessa jopa aihe, josta minua kiusattiin. Aiheita riitti toki muitakin, mutta hevoset eivät koskaan jääneet mielestä kiusaamisesta huolimatta. Se oli varmasti ensimmäinen asia, jolta hevonen pelasti minut - piti kiinni elämässä koululaisen vaikeista kokemuksista huolimatta, eräänlainen hyväksyvä pelastusrengas, joka pitää pinnalla.
 

Nuorena 

Teini-iässä harrastin hevosia, kaipasin itsenäisempää tekemistä ja sitä kokeilin, kunnes kuulin, etten osaa, ilman että minulle annettiin korjausehdotuksia. En osannut tai uskaltanut kyseenalaistaa asiaa vaan koin olevani vääränlainen ja huono. 

Harrastuspaikat vaihtuivat, mutta hevoset pysyivät. Täällä suunnalla oli hyvin vähän hevosharrastuspaikkoja, ei juuri ollenkaan. Niinpä hevoset jäivät hetkeksi yläasteen ja lukion aikaan, jolloin muut asiat kuten kaverit ja koulu veivät aikaani, kunnes hieman myöhemmin muistin taas niiden erikoisen, puoleensavetävän voiman.

Aloin taas harrastaa hevosia opiskellessani ammattikorkeakoulussa. Tämä oli itsessään pelastus, sillä olin käyttänyt tuohon aikaan aikaani kaikkeen muuhun kuin järkevään toimintaan lukuun ottamatta tietysti opiskelua. Ostin tuolloin jopa yhden kausikortin ratsastuskouluun opiskelupaikkakunnallani, mutta käynnit jäivät siihen. Kaipasin jotain erilaista kuin mitä ratsastuskoulu voi tarjota. En ollut kiinnostunut kilpailemisesta vaan halusin harrastaa vapaana suorittamisesta, nauttien luonnosta ja hevosesta, hevosen herkkyydestä. Introverttina ratsastajana en juuri saanut tunneista muuta kuin hillittömät vatsakivut etukäteen jännittäessäni, muistot ylimielisen oloisista tallitytöistä ja allergiakohtaukset tallissa. Taas koin olevani jotenkin vääränlainen, ainakin ratsastuskouluun. Missä minun paikkani olisi?

Jotenkin onnistuin löytämään taas yksityisen tallin, jossa olikin islanninhevosia – lapsuuteni lempihevosia, joita myös puuhevoseni olivat. Islanninhevoset olivat jostain syystä aina kiehtoneet minua. Niinpä löytyi paikka, jossa aloin käydä säännöllisesti vuokraamassa ja rakastuin uudelleen hevosiin ja maastoiluun. 

Pidin siitä, että sain kaikessa rauhassa touhuta hevosen kanssa rennosti ja kaiken kruunasi ratsaille pääsy. Tuolla paikassa oli tamma, joka vei sydämeni ja aloin jopa harkita oman hevosen hankkimista tästä inspiroituneena. Lopulta sitten päätin hankkia ensimmäisen hevoseni. 

Tuo aika oli elämässäni edelleen todella tasapainotonta ja haastavaa aikaa, kuten usein nuorilla aikuisilla voi olla, mutta hevonen oli jotain, josta olin aina haaveillut ja ajatus omasta hevosesta oli aivan uskomattoman kiehtova. Olin tuolloin autuaan tietämätön hevosenomistajuuden realiteeteista ja katselin maailmaa ruusunpunaisien lasien läpi, vaikka toki puntaroin mm. hevosen omistajuuden sitovuutta. Olin kuitenkin vakaasti päättänyt hommata oman hevosen ja senhän sitten hommasin.

 

Omana 

Lopulta löysin kuin löysinkin ensimmäisen hevoseni, Kindin, jonka kanssa matka alkoi varsin mielenkiintoisesti. Hevonen oli äärimmäisen herkkä, kiertolainen, jonka oli hankalaa luottaa ihmiseen – aivan kuten tamman, jonka kanssa kävin touhuilemassa. Jostain kumman syystä päätin heti, että aion tehdä kaikkeni, jotta tuon hevosen on hyvä olla, sillä minulle tullessaan se(kään) ei ollut kovin tasapainoinen. 

Olin kurssittautunut etukäteen niin paljon kuin mahdollista ja kouluttauduin mm. kaikilla islanninhevosyhdistyksen kursseilla ympäri suomen, jotta oppisin rodusta ja hevosestani lisää. Sain takkiini useaan otteeseen ja kehitimme hevoseni kanssa yhteisen tavan selvitä. Ahmin kuitenkin taas tietoa innolla hevosiin liittyen. Kindi vaati koko huomioni, aikani, rahani ja koen, että hevonen pelasti minut – itseltäni, parisuhdehaasteilta, monilta asioilta, jotka eivät olleet tuolloin ihanteellisesti.

Nuo olivat aikoja, jolloin kohtasin taas myös hevosmaailman raadollisuuden, hieman eri näkökulmasta kuin tuntiratsastajana. Tarkoitan tässä siis hevosihmisiä. Eli onko se sitten hevosihmismaailma..? Koin aina olevani siihen aivan vääränlainen, liian herkkä, pehmo, toisenlainen ja hevoseni myös… Mitä tahansa tein, miten paljon tahansa opiskelin, kuulin aina tekeväni tai tehneeni väärin, kun kävin eri valmentajilla ja opettajilla. Tämä oli sinänsä mielenkiintoista, mutta jotain, mitä en tuolloin osannut kyseenalaistaa tai uskaltanut kysyä kysymyksiä, koska auktoriteettia ei herkästi kyseenalaistettu. Mukauduin kuin kameleontti ja itkin itsekseni huonouttani.

Olen jälkikäteen useasti miettinyt tuliko valmentajien tai opettajien kanssa koskaan puheeksi esimerkiksi tunteiden merkitys hevosharrastuksessa, mitä vahvasti epäilen, ettei tullut, sillä siitä ei ole mitään muistikuvaa. Tuolloin ei myöskään puhuttu juurikaan istunnan merkityksestä tai ainakaan avattu sitä sen enempää, mitä se oikeasti tarkoittaa. 

Vein hevoseni (ja itseni) kouluttajalle, joka avasi tilannettamme paljon. Tuolloin silmäni alkoivat aueta myös hevosen sielunelämälle syvällisemmin. Onni oli löytää aivan ihana kouluttaja. Tosin vasta vuosia myöhemmin käsitin oman henkisen tilanteeni ja tunteitteni todellisen merkityksen hevoseen ja yhteistyöhömme. 

Tästä alkoi yhteinen matkamme, joka jatkui seuraavat 12 vuotta. Tuo aika oli uskomatonta opin ja tekemisen aikaa, jota ilman en tiedä missä olisin. Jos et ole kuunnellut vielä opettajani Katariina Alongin Hevonen, opettajani -podcastia, suosittelen lämpimästi kuuntelemaan. Ihan mielettömästi koskettavia tarinoita ja hurjasti tietoa hevosista. Sieltä löytyy myös jakso 52, jossa kerron Kindin kanssa käydystä polusta ja toki Heidistä, toisesta elämäni erityisestä hevosesta..

Tuntui, että hevosmaailma oli tuolloin julma, kuppikuntainen ja kaavoihin kangistunut, jossa ei ollut sijaa herkkyydelle, uusille, erilaisille tavoille toimia, saati tunteikkuudelle. Hevonen pelasti minut, sillä se opetti myös viimeksi mainittujen asioiden voiman. Jatkoin uuden opettelua enkä pystynyt olemaan muuta kuin oma itseni, herkkä ja tunteikas.

Hevonen pelasti minut... jatkuu seuraavassa osassa... :) Pysy kuulolla!

 

Seuraahan meitä myös somessa YouTube , Instagram , Facebook ja tietysti Nettisivuilla

             

 

 

 

Varjosta ja hieman muusta

Tänään koen tarpeelliseksi kirjoittaa hieman varjosta, uupumuksesta ja kielteisyyden kierteestä. Siitä mihin tukahdutetut ja kielletyt puolet voivat ihmisen johtaa ja siitä, miten ne voivat muuntua voimavaraksi. Koen, että nämä kokemukset ovat muokanneet suurelta osalta nykyisen minäni ja toivon, että voin olla avuksi myös muille samankaltaisten asioiden parissa ihmetteleville.

Varjo

Lyhyesti sanottuna varjolla käsitetään ihmisen kaikki tukahdutetut, tiedostamattomat, ei-hyväksytyt puolet, joita emme halua itsessämme nähdä. Puolet, jotka koemme kielteisinä ja pyrimme peittämään. Yksinkertaisuudessaan varjo voi olla esimerkiksi riippuvuus, kielteiseksi koettu tunne, jota ei haluta tuntea, kuten viha, jota tukahdutetaan jne.

(Jos varjo käsitteenä ei ole sinulle tuttu, voit lukea siitä lisää C.G. Jungin useista teoksista ja mm. Deepak Chopra, Debbie Ford ja Marianne Williamson, Varjominä)

Olen itse viime vuosina päässyt näkemään varjoni hyvin lähietäisyydeltä, aluksi täysin ymmärtämättä minkä kanssa olen ollut tekemisissä, lopulta siten, että olen oppinut näkemään itseni kaikkine puolineen ja hyväksymään kokonaisuuden erittelemättä itseäni osiin tai heittämättä varjoani minusta täysin irralliseksi. Tämän on mahdollistanut ns. "pohjakosketus", joka on ollut tarpeen käydä, jotta ymmärtäisin mistä on kyse.

Piilotettu

Voisi sanoa, että olen elänyt suurimman osan elämästäni ns. kiltin, ujon tytön roolissa, mikä alkuun tuntui ihan ookoolta, enkä osannut edes kyseenalaistaa sitä, koska en tietyllä tasolla tiennyt muusta. Kuitenkin ajan mittaan huomasin, että jokin sisälläni huusi päästä esiin. 

Se jokin, itsen osa, oli ollut siellä aina, kapinoinut enemmän tai vähemmän, mutta saatuaan osakseen moitteita hyväksynnän ja rakkauden sijaan, minäni kovettui, rakensi panssarin ja lukemattomia muita tapoja suojautua tuntemasta tuskaa olemassaolostaan. Se kokeili muiden tahtoon alistumista, itsensä peittelyä, muiden arvojen mukaan elämistä, myös projisointia, mutta tuska kasvoi liian suureksi. Se osa oli varjo. Kaikki persoonani puolet; tunteet, halut, vietit, ajatukset, tarpeet, joita ei ollut hyväksytty.

Tiedostaminen

Tietoisuuden (tai ymmärryksen, kuinka sitä haluaakaan kutsua) laajetessa ja sen valon kirkastuessa kattamaan kahtiajakautuneen minän, vihdoinkin nuo "pimeät", ei hyväksytyt minuuden puolet, jotka oli pyritty tukahduttamaan ja painamaan tiukasti pinnan alle näkymättömiin, tulivatkin näkyviksi, tiedostetuiksi, hyväksytyiksi. 

Oi kuinka niin moni asia kaipasi tulla rakastetuksi. kuinka moni asia selvisikin vain tällä yksinkertaisella oivalluksella. Saan kiittää tästä muutamia elämääni ja elämästäni juuri oikea-aikaisesti astelleita ihmisiä, jotka ovat hyväksyvyydellään ja läsnäolollaan tehneet tästä prosessista mahdollista. <3

Mira Lahtela: Heart, mind & body, 2003

Harha

Viimeisimmät vuodet olen tehnyt äärimmäisen paljon töitä varjoni parissa. Tuo aika on ollut hyvin raskasta ja toisaalta antoisaa ja lisännyt ymmärrystäni huimasti. Varjo on ovela, se muuntuu eri muotoihin ja osaa naamioitua näyttämään aivan muulta mitä se todellisuudessa on. Jung puhuu siitä, kuinka minuuden jakautuminen ja varjo saavat meidät kulkemaan harhassa, josta herätessään varjon aikaansaannokset tuntuvat kuin unelta.

Tämä on juuri se sama ilmiö, minkä tunnistan myös itselleni tapahtuneen jo kauan aikaa sitten lukemattomia kertoja, mutta reilu vuosi sitten yhdellä elämänalueellani jälleen niin selkeästi, että näen asian nyt harhan ulkopuolelta. Myöhemmin, eri perspektiivistä katsottuina, aiemmat toimintamallit ovat hyvin selkeitä.

Kieltäminen

Elämässäni oli kauan aikaa jakso, jota en suostunut hyväksymään. Tapahtumat tuntuivat aivan liian raskailta. Muistan sanoneeni useita kertoja, että "Tästä ei juuri alemmas voi enää mennä. En tiedä kuinka kauan jaksan." Ja minähän muuten menin... aina vain alemmaksi ja totesin jälleen kerran ihmetteleväni samaa asiaa.

Jossain vaiheessa olin niin täysin uupunut kaikkeen, että tuntui, etten jaksa herätä enää, sillä en kestänyt ajatusta yhdestäkään "vastoinkäymisestä". Tuntui, että olen arvoton, en osaa mitään, en jaksa mitään. Millään ei ollut mitään väliä. Mitä tahansa kuka tahansa olisi sanonut tai sanoi, ei tuntunut auttavan. Tunsin pohjatonta surua ja väsymystä, itseinhoa. Välillä oli kausia, jolloin en olisi jaksanut edes puhua. Kaikki tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta ja tästä muodostui kierre, kuin lankakerä ilman päätä. Mainiota varjoruokaa!

 

Vihan muutosvoima

Jossain vaiheessa kuitenkin viha saapui ja aloin tuntea voimakkaita vihan tunteita. En muista koskaan tunteneeni sellaista raivoa. Tukahdutetut, kielletyt tunteet pääsivät vihdoin pintaan. Samalla ymmärsin olevani taas elossa. Tunne oli mielenkiintoinen, sillä en tuntenut sitä oikeastaan ketään tai mitään kohtaan, vaan se oli vain äärimmäisen voimakas tunne, ikään kuin kaikkea kohtaan ja samalla ei mitään. Jollain tapaa ehkä tilannetta kohtaan. Olin vihainen sille, että olin siinä tilanteessa missä olin.

Tunteen voimakkuus oli pelottava. Huomasin olevani tarkkailijan asemassa ja tarkkailevani sitä, mitä tunteelle tapahtui ja mitä se aikaansai kehossani ja mielessäni. Välinpitämättömyys oli raivosta seuraava tunne ja se oli vielä pelottavampi. Ymmärsin, että tuolle tunteelle oli tehtävä jotain, ettei siitä seuraisi mitään vaarallista. Tunnetaitojen opiskelutaustasta oli tilanteessa etua, sillä tiedostin sen, että tunteen näkeminen ja hyväksyminen on jo alku ja pystyin asettumaan tarkkailijaksi, mikä mahdollisti ohjien pitämisen omissa käsissäni. Ja mahdollisti siemenen itämisen tunteen muuntamiseksi joksikin muuksi.

Kuva: Suvi Kervinen

Kielteisyys

Olin pitänyt itseäni melko positiivisena ihmisenä, mutta tuona aikana totesin, että olen kielteisyyden kierteessä, josta murtautuminen tuntui miltei mahdottomalta. Tuntui, ettei minulla ollut sitä tahdonvoimaa, joka tarvittaisiin sen rikkomiseen. Tuntui, että mitä tahansa tein, kielteisyyden jäykät, hyytävät sormet kietoutuivat ympärilleni, enkä saanut sitä hellittämään otettaan.

Samanaikaisesti, jollain tasolla, tiesin myös, että jokaisella kokemuksellani oli tarkoitus, jota en vielä vain nähnyt. Ehkä se oli perspektiivi asioihin, ehkä mahdollisuus ymmärtää jotakuta toista ja toimia vertaisena.

Uskonpuute

Jossain vaiheessa en enää uskaltanut uskoa, että selviäisin. En uskaltanut uskoa siihen, että jonain päivänä olisin virkeä ja positiivinen tai edes joko tai.. Olin yrittänyt niin kovasti molempia ja kaikkea muuta. Olin vuosien ajan pyrkinyt tekemään kaikkeni, että olisin hyväksytty, pidetty, ahkera, yhteiskuntakelpoinen, RAKASTETTU, kaunis, sosiaalinen, rohkea, kiltti, menestynyt, arvokas... Ja menettänyt täysin voimani matkalla siihen. 

Koin olevani vieläkin arvottomampi uupuneena, kun syyllisyys ja häpeä seurasivat mukana. Yhtäkkiä tunsin, että elämäni ei ollut ollenkaan sitä mitä olin tavoitellut.

 

Hyväksyntä

Jossain vaiheessa pystyin hetkittäin kuitenkin löytämään hyväksyntää, itsemyötätuntoa, armollisuutta ja pidin koko ajan kiinni henkisyydestä ja tiedonjanosta. Tiedonjano on ollut yksi asia, joka on pitänyt minut kiinni elämässä. Totesin myös, että ympärilläni olivat edelleen ne ihmiset, jotka rakastavat eniten, vaikka olin täysin rikki, enkä edelleenkään pystynyt sitä näyttämään kaikille läheisimmillenikään. Olin taitava piiloutumaan, aivan kuten varjo.

Minulle oli äärimmäisen oppiläksyn paikka se, että on lupa olla heikko, tarvita apua ja pyytää sitä. Tein myös havainnon, että joillekin ihmisille en ikinä tulisi riittämään omana itsenäni. Kun siihen mennessä olin pyrkinyt pitämään kiinni myös heistä, nyt ymmärsin, että sen aika oli ohitse.

Muutos

Näkökulmani on muuttunut. Tietoisuuteni on muuttunut. Suhtautumiseni itseeni ja muihin on muuttunut. Koen, että minulla on ympärilläni juuri ne ihmiset, joiden kuuluu olla ja ne tapahtumat tapahtuvat, joiden kuuluu tapahtua oikea-aikaisesti. Ymmärrys tästä on helpottavaa. Se muuntaa tapahtuvat asiat aivan erilaisiksi - vastoinkäymiset oppiläksyiksi, voimavaroiksi.

Valo

Varjoni on olemassa.
Se on meissä kaikissa.
Se on myös kollektiivinen.
Annan sen olla, mutten anna sen hallita.
Näen sen ja hyväksyn sen, sillä ilman sitä en olisi minä, etkä sinä olisi sinä, emmekä me olisi me.

Se on, jotta voimme kokea valon.  <3


Mitä pohdintoja tämä herätti sinussa?
Kommentit tervetulleita. :)

Tarpeista, tahdonvoimasta ja kehittymisestä

Viime vuoden loppupuolella tarkasteluuni nousi erityisesti oman itsen sisimmän toteuttaminen, niiden asioiden tunnistaminen ja tekeminen, mitkä ovat aidolle itselle hyväksi, jotka ovat tarpeen kulloisessakin hetkessä. 

Pohdintaa on aiheuttanut myös muutoksen haasteet ja jämäkkyys; tahdonvoima, jota tarvitaan kaikkeen muutokseen. Olen pohtinut näitä asioita hevosen ja ihmisen sekä ohjaajuuden näkökulmasta. Vihdoin rohkenen tämän tekstin jopa julkaista. ;)

Mitä on oman sisimmän toteuttaminen?

Näen meidät ihmiset hyvin moninaisina kokonaisuuksina erilaisia olemuspuolia fyysisen kehomme lisäksi. Usein silloin kun emme tunnista todellisen sisimpämme tarpeita ja toiveita, on korkeampi itsemme tahto erkaantunut alemman itsemme tahdosta. Ihannetilanteessa nämä ovat linjassa toistensa kanssa, jolloin korkeamman minämme tahto toteutuu alemman minämme kautta.

(Minun tämänhetkisen ymmärrykseni mukaan Korkea itse= sielu, sisäinen viisaus, sydämen ääni ja Alempi itse= ego, persoona, jonka muotoutumiseen vaikuttavat myös ulkoiset tapahtumat ja tekijät. Tähän näkemykseen minun kohdallani on johtanut oma henkisen kasvun polkuni.)

Kokemukseni ja oppimani mukaan toisinaan, kun ydinminämme ja persoonamme eivät ole linjassa keskenään, persoonamme voi olla eri mieltä siitä mitä tarvitsemme ja näin ollen voikin olla niin, että luulemme tietävämme mitä tarvitsemme, vaikka todellisuus olisi jotain aivan muuta. Tämä tarpeiden ja halujen ristiriita voi ilmetä niin arkisissa pienissä asioissa kuin syvällisemmissä suurissa asioissa. 

 

Mitä tietoisemmiksi tulemme, sen todennäköisemmin löydämme myös todellisen itsemme äänen ja tahdon kaikessa moninaisuudessaan. (Esimerkiksi Bach-kukkaterapia ja intuitiivinen hoitaminen pureutuvat juuri näihin asioihin ja tuovat esiin mm. alitajuisia käsittelemättömiä asioita, joita on tarpeen käsitellä.)

Usein saatamme elää ulkopuolisten odotusten tai egomme halujen mukaan, sitä edes tajuamatta, esimerkiksi liiasta kiltteydestä, pelosta tai vaikkapa riippuvuussyistä. Se on aina yhtä hämmästyttävää kuinka useat meistä saattavat elää koko elämänsä näin. Mutta ajattelen kuitenkin, että tällekin on syynsä, sillä olemme tulleet tänne oppimaan ihmisyyttä, jossa jokaisella on omat oppiläksynsä. Joillakin oppiläksy voi olla vaikkapa ei:n sanomisen opettelu tai omien tarpeiden arvostaminen, toisille taas muiden kunnioittaminen. Kaikilla on omansa.

Kehon viisaus 

Koen, että meillä on monia mittareita kertomaan sisäisestä viisaudestamme ja siitä, mikä on meille todellisuudessa tarpeen. Näitä ovat mm. keho, intuitio ja tapahtumat. Seuraavassa pohdintaa kehon viisaudesta, muutoksen haasteista ja itsetuntemuksesta.

Esimerkkinä edellä mainitusta tarpeen ja halun ristiriidasta päivittäinen tilanne, joka on ihmiselle hyvin luonnollinen tarve; tarve liikkua ja huoltaa kehoa. Moni varmasti tunnistaa tilanteen, jossa on todella vaikea lähteä liikkumaan, mutta kun lähtee, muistuu usein mieleen, miten hyvältä se tuntuu endorfiinien alkaessa virrata kehossa. 

Nykyihminen on harmillisen usein erkaantunut kehostaan. Englanniksi puhutaan termillä "disconnected" eli vapaasti suomennettuna "ei-yhteydessä". Näin ollen kehon viestejä voi olla haastavaa tulkita. Niitä ei siis välttämättä edes huomata tai ei haluta huomata. Tai jos huomataan, niihin ei välttämättä kiinnitetä sen enempää huomiota. Yhtä kaikki, oireilla on aina syy, ilmoittaa jostakin asiasta, joka meidän tulisi huomoida.

Toisinaan voi olla tilanteita, joissa esimerkiksi pelko aiheuttaa kehon oireiden ignooraamisen, kuten lääkäripelko tai pelko siitä mitä tutkimuksissa voisi löytyä. Usein meidän täytyy opetella kuuntelemaan kehoamme ja sen tarpeita. Tämän taidon yhteydessä puhutaan kehotietoisuudesta.

Keho kertoo kyllä mikä on hyväksi jos vain sallimme sen kertoa ja kuuntelemme. Keho kertoo usein siitä mitä todella tarvitsemme, oli se sitten liikuntaa, lepoa tai ravintoa, mutta on tärkeää oppia myös erottamaan esimerkiksi sokeririippuvuuden ääni oikeasta kehon tarpeesta.

Mielen vastustus

Omalta kohdaltani tiedän kokemuksesta - kehon ja mielen palautteesta - että jooga, venyttely, tanssi, luonnossa liikkuminen kävellen tai hevosen kanssa ja muu rauhallinen liikunta on minulle hyväksi. Kuitenkin kohtaan usein (mukavuudenhaluisessa mielessäni) vastustusta, mikä estää minua joogaamasta vedoten ties mihin syihin, joita riittää loputtomiin.. kipu, jäykkyys, ajanpuute, tärkeämpi tekeminen... Kun hiljennyn taas oman kehoni äärelle vaikkapa tanssin muodossa, muistan miksi sitä tarvitsen ja miksi se on minulle hyväksi.

Sama asia toistuu usein myös ruokien suhteen. Miten paljon helpompaa onkaan mennä näennäisesti helpommalta, tutulta tuntuvan vaihtoehdon tai halun mukaan esim. Syödä epäterveellinen herkku tai olla muuttamatta pinttyneitä ruokailutottumuksia, vaikka tietää tulevansa niistä kipeäksi. Toisaalta voisi valita terveellisemmän vaihtoehdon, josta keho kiittää. Usein tämänkin asian suhteen meillä on uskomuksia, esimerkiksi siitä että terveellinen ruokavalio on työlästä, kallista tms. ja mieli pyrkii vastustamaan muutosta viimeiseen asti.

  

Hevoset reagoivat vaistonvaraisesti tarpeeseen liikkua, syödä ja ilmaista muuta lajinmukaista käytöstään. Tältä osin mielestäni meillä on paljon opittavaa hevosilta, jotka elävät pääsääntöisesti enemmän tässä ja nyt kuin ihmiset. 

Esimerkiksi sen sijaan, että stressi jäisi niille päälle, kuten meillä ihmisillä nyky-yhteiskunnassa usein jää, hevoset pakenevat kun vaara uhkaa, minkä jälkeen unohtavat asian nopeasti. (Näin ei kuitenkaan ole kaikissa tapauksissa. Hevosillakin voi olla huono yhteys kehooonsa ja ne kokevat myös pitkittynyttä stressiä, varsinkin jos elinolosuhteet eivät ole niille sopivat esimerkiksi tilanpuutteen vuoksi.)

Ihminen voi sen sijaan hevosesta poiketen useimmiten valita tietoisesti antaako mielitekonsa voittaa vai pitäytyykö jämäkästi itselleen paremmassa vaihtoehdossa. Hevonen ei tähän usein pysty - ainakaan ruoan osalta. :)

Mikä on muutoksen esteenä?

Sanotaan, että ilman mukavuusalueelta poistumista kehittyminen ei ole mahdollista, eikö vain? Tai kehittyminen on hidasta. Tämä pätee niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jos haluat muutosta, minkä tahansa asian suhteen, usein sen eteen on tehtävä jotain. 

Miksi usein ihmiset sanovat, että tekisivät mitä vain saadakseen muutosta elämäntilanteeseensa ja vähintään tiedostavat, että asioille on tehtävä jotain, mutta eivät todellisuudessa tee mitään? Onko niin, ettei ole vielä sen aika?

Vai onko kyse siitä, ettemme halua nähdä kaikkia puolia itsestämme vai olemmeko vielä kuitenkaan valmiita tekemään asioita muuttuaksemme? Haluammeko pitää edelleen kiinni jostain vanhasta, tutusta ja turvallisesta? Jos niin miksi?

Helppo tie?

Hevosten kanssa pätevät monet samat lainalaisuudet kuin meihin ihmisiin. Oletko huomannut, että hevoset pyrkivät pääsemään mahdollisimman suoraan määränpäähänsä ja mahdollisimman helpolla? Toisinaan myös ihminen joutuu olemaan hevoselle tukena, lempeästi jämäkkänä (tai selkeänä), jotta esimerkiksi saataisiin tehtyä jokin hevoselle haastava asia. 

 

Hevoset siis voivat opettaa myös tätä kautta meille jämäkkyyttä ja selkeyttä: Hevonen pysyisi mielellään omalla mukavuusalueellaan, mutta joskus siltä poistuminen on välttämätöntä kehityksen kannalta ja tässä ihminen voi auttaa.

Tai vastaavasti hevonen saattaa olla ihmiselle hyvinkin jämäkkä, minkä kautta ihmisellä on mahdollisuus löytää oma voimansa ja ehkä poistua omalta mukavuusalueeltaan ja sitä kautta ylittää itsensä saaden onnistumisen kokemuksia. (Näitä kokemuksia hevosten kanssa voi kokea turvallisesti esimerkiksi hevosavusteisissa harjoituksissa.)

On kestänyt vuosia, ja kestää edelleen, että olen suostunut kuulemaan, saati sitten toimimaan (ah, miten viisaan :) kehoni tarpeiden ja toiveiden mukaan. Se ei ole ollut helppoa, sillä aina mielessä on jonkinlainen vastarinta, ääni sanomassa; "mutta kun.." ja tarpeiden noudattaminen vaatii tahdonvoimaa, todella paljon, kunnes pikkuhiljaa siitä tulee tapa olla ja elää.

Sama pätee useimmiten minkä tahansa uuden asian aloittamisen, esimerkiksi läsnäoloharjoitusten tai meditaation, kanssa. Siksi usein pyrin kannustamaan asiakkaitani pysymään itselleen jämäköinä, erityisesti alussa ja varsinkin haastavaksi koetuissa elämäntilanteissa, jotta harjoittelu saadaan käyntiin. 

Voi olla, että ihmisellä on ollut jo vuosia haaveena (lue: tarve) vaikkapa lähteä retriitille tai aloittaa uusi harrastus tai opiskelu, mutta jostain syystä ei ole saanut sitä tehtyä. Monet meistä elävät ns. sitku- elämää, jonka painopiste on aina muualla kuin tässä hetkessä.

Olennaisinta aloittamisen onnistumisen ja kehityksen kannalta on se, että harjoittelu on säännöllistä ja toistuvaa ja sille varataan tietty aika ja paikka. Siihen vaaditaan siis tietynlaista kurinalaisuutta ja tahdonvoimaa. Meditaatiota kutsutaankin usein mielen kuntosaliharjoitteluksi: Kuntosaliharjoittelussakin pätevät edellä mainitut asiat.

Vaikka mindfulnessin periaatteisiin kuuluu hyväksyminen ja myös myötätunto, kuuluu siihen myös lempeä jämäkkyys, tahto, liikkeelle paneva voima, joka auttaa muutoksessa ja jota ilman kehitys ei ole mahdollista. Se voi viedä (ja todennäköisesti vie ainakin hetkeksi) oman mukavuusrajan ulkopuolelle, mutta se kertoo myös kehityksestä ja voi johdattaa johonkin paljon mahtavampaan, mitä on osannut kuvitella. 

Mielestäni myös mukavuusrajan ylityksen epämiellyttävyys voi syvällisemmin kertoa siitä, että alempi ja korkeampi itse eivät ole linjassa keskenään. Tällöin voi käydä niin, että todella tarpeelliset asiat eivät ole egon mieleen ja kun sen olemassaolo tai vaikutusvalta kyseenalaistetaan muutoksessa, se kapinoi pysyäkseen hengissä.

Itsetuntemus on kaiken A ja O

  

Valmiita ratkaisuja..?

Muistan itse joskus nuorempana ja naiivimpana odottaneeni kapeakatseisesti ulkopuolelta ohjeita sille mitä minun pitäisi tehdä, ohjeita elämälleni, kunnes jossain vaiheessa ymmärsin (kenties osittain hyvien ohjaajien ja oman henkisen kasvun myötä:), että kukaan ei voi kertoa minulle mitä minun kuuluu olla, tehdä ja tuntea. Voin saada siihen vain suuntaviivoja ja sen voin tehdä vain minä itse tarvittaessa muiden avustuksella. Kokemus oli yhtä aikaa vapauttava ja tyhjän päälle jättävä, sillä se tarkoitti aikamoista urakkaa.. Elämänmittaista urakkaa itsetuntemuksen suhteen. 

Näen paljon samaa myös asiakkaissani, jotka vasta etsivät omaa tietään. Voi kuinka paljon helpompaa olisikaan, jollei tarvitsisi ajatella itse, eikä työstää omaa sisintään; tiedostaa ja kohdata pelkojaan, varjoaan ja nähdä valoaan.. (näistä aiheista tulossa pian lisää tekstiä :D)

Tuon näennäisen helppouden tarjoavat mielellään mm. monet ryhmät, lahkot, ääriliikkeet, jotka kertovat yhden ainoan oikean tavan olla ja ajatella.. ja ehkäpä myös jotkin yhteiskunnat, jotka toimivat samalla tavoin. Se on mielestäni karmivaa, mutta ymmärrän hyvin sen miten jotkut tuntevat viehtymystä tuollaisiin asioihin; Ovathan ne ehkä tietyllä lailla paljon helpompi vaihtoehto kuin itsen monien kerrosten tutkiminen.. 

Lisäksi mukana voivat olla pelon lukemattomat kirjot. Pelko hylätyksi tulemisesta? Hyväksytäänkö minut vai jäänkö ulkopuolelle? Entä jos olenkin aivan erilainen kuin muut, mitä sitten tapahtuu?

Kun nyt jo ruokaakin käsiteltiin, kärjistetysti metaforana tälle helppo, nopea, tuttu prosessoitu eines vs. itsetehty (ehkä) työläämpi terveysruoka tuoreista aineksista. Kukin voi päätellä kumpi on pidemmän päälle parempi vaihtoehto.. Ja jälleen ympyrä sulkeutuu... 

...vai kenties haaste?

 

Toisaalta, joskus ja joillekin itsetuntemuksen kehittäminen voi olla haaste, jonka kimppuun haluaa iskeä ja siinä kehittyä. Uteliaisuus voittaa, eikä halua tyytyä valmiisiin ratkaisuihin. Huomaan, että omalta kohdaltani polku on ollut juuri sellainen; Uskomattoman mielenkiintoinen matka ihmisyyteen. Mahdollisuus. Sillä ajattelen, että mitä paremmin ymmärtää omaa itseään, toimintaansa, tunteitaan ja ajatuksiaan, sen paremmin saattaa päästä edes aavistuksen jyvälle muista ihmisistä. Ja mikä onkaan sen kiehtovampaa!

Koen, että omalla kohdallani tällä itsetuntemuksen tiellä tärkeitä suunnannäyttäjiä ovat olleet hevoset ja niiden kanssa kokemani tunteet ja kokemukset. Ne ovat näyttäneet kaikessa kauneudessaan ja karuudessaan elämän realiteetit ja oman itsen kehityskohdat ja vahvuudet ja opettaneet suhteista muihin.  

 

Mitä tästä voi ajatella ohjaajuuden näkökulmasta?

Tämä johdattaakin ajatukseni jälleen ohjaajuuden äärelle.. Yllätys!!! :)

Ohjaan HeLMi-ryhmiä (hevosavusteinen läsnäolon taito) ja aloitin syksyllä MinD-ohjaajakoulutuksen. (MinD on voimauttavaa hevostoimintaa, ryhmämenetelmä, joka toimii voimavarakeskeisestä viitekehyksestä käsin)

MinD-Koulutuksen myötä olen asettanut oman ihmisyyteni; ohjaajuuteni, toimintani ja taitoni suurennuslasin alle tarkkailuun, sillä luonnollisesti haluan oppia ohjaajuudesta (ja ihmisyydestä) mahdollisimman paljon ollakseni hyödyksi asiakkailleni. 

Minussa on herännyt paljon kysymyksiä myös tässä postauksessa käsittelemäni aiheen tiimoilta.. Kuinka minä ohjaajana voin tukea ryhmäläistä tuossa vaadittavassa jämäkkyydessä tai oman sisimmän toteuttamisessa? Millaisessa roolissa muu ryhmä on? Kuinka vertaisuus vaikuttaa näihin kokemuksiin? 

Hetken pohdittuani, päädyn siihen, että kaikki nämäkin asiat ovat kontekstuaalisia ja näin ollen kulloinenkin ryhmä ja tilanne näyttää sen miten ne menevät. Koen, että toisinaan ohjaajana on minun vastuullani olla jämäkkä, jotta asiakas saa tarvitsemansa ja hyötyy eniten. "Jämäkkyys" voi joissain tilanteissa olla ainut vaihtoehto. Se voi myös toimia hevosta suojaavana ja lähes aina sitä tarvitaan mm. siinä, että kestetään aikatauluissa (em. erityisesti oma iso opinpaikkani ;). 

Voin hevosen  ja ryhmän kanssa auttaa asiakasta löytämään omat kehityskohteensa ja omat lahjansa, mutta asiakkaan on itse otettava vastuu siitä, että hän pysyy omassa voimassaan ja hyväksyy sen, ettei kukaan muu ole vastuussa hänen päätöksistään, eikä kukaan muu viime kädessä voi tietää, mikä on hänelle hyväksi, kuin hän itse. Muu ryhmä ja ohjaaja voivat vain ainoastaan olla tukena, jakaa kokemuksiaan ja mahdollisesti kertoa oman näkemyksensä ja näin herättää ajatuksia ja eri näkökulmia asiakkaassa. 

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus herätti sinussa? Millaisia yhtymäkohtia ehkä löydät omaan elämääsi tästä aiheesta? 

Saa kommentoida.:)